Nyt se vasta tempuran teki!

Hellasoturin huoltokorsussa on kieritelty norimakia ja nigiriä iltakausia. Etenkin joukkueen nuoremmat taistelijattaret ovat hulluna sushiin. Menee vielä jonkun aikaa, ennen kuin kehtaan julkistaa sushivinkkejä. Voi olla, että riisin keittäminen sujuu esittelykelpoisesti jo kahdeksan vuoden kuluttua. Se ei nimittäin ole niin vaikeaa kuin uusavuttomat riisikeittimen käyttäjät itkevät sen olevan.

On japanilaisessa keittiössä helpompaakin ruokaa. Tempura on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Friteerausta, mutta huomattavasti länsimaista tyyliä terveellisemmin.

Tempuraa voi tehdä lähes mistä tahansa vikkelään kypsyvästä; vihanneksista, kalasta ja äyriäisistä. Liha tai kovat juurekset vaativat esikypsennystä. Parasta on maustamaton kala, lohi tai tonnikala, miksei ankeriaskin. Juhlapyhiltä jääneet kinkut ja kalkkunat kokevat tempurassa maukkaan uudelleensyntymän.


Rivimiehen tempura

700 g tuoretta ruodotonta kalaa tai vihanneksia (lohi, tonnikala, kampela, siika, herkkusienet jne.)
150 g tempurajauhoa (esim. Yutaka Tempura Batter Mix)
vettä
1/2 l öljyä paistamiseen (rypsi-/rapsiöljy käy)
3-4 dippiä (tsatsiki, hedelmächutney, makea chilikastike, hummus yms.)

Leikkaa kala isoina paloina irti nahasta. Paloittele kalat ja vihannekset reilun suupalan kokoisiksi. Sekoita tempurajauhe 2 dl:aan vettä pakkauksen ohjeen mukaisesti. Korkea tuoppi on tähän(kin) paras astia. Kuumenna öljy teräskattilassa väreileväksi. Testaa kuumuus kalanpalalla. Öljy on tarpeeksi kuumaa kun palasen ympärillä kuplii ja sihisee.

Ota ruoanlaittopihdit tai haarukka. Dippaa palanen taikinaan ja pudota matalalta öljyyn. Normaalikokoiseen kattilaan sopii noin kahdeksan palasta kerrallaan. Kypsentele pari-kolme minuuttia ja kääntele paloja muutaman kerran.

Nostele rapeutuneet ja hieman ruskistuneet tempurat valumaan voipaperin päälle levitetylle talouspaperille, peittele foliolla. Paista loput palaset samalla tavalla ja syö heti erilaisten dippien kera. Jos puikot eivät pysy sormissa järkevän tuntuisesti, syö sormin. Haarukka hajoittaa herkkupalaset.

Loppuelämäsi paras maksalaatikko

Einesruoka on kurjassa maineessa, kiitos terveysintoilijoiden ja jätteistä ruokia kokkailevien hipstereiden. Tämä lienee ainoa asia, missä olen mainittujen ryhmien kanssa edes jostain samaa mieltä. Valmisruoka on pääsääntöisesti yököttävän karmeaa. Harvemmin silti muistetaan, että 1950-luvulla alkanut einesteollisuus on pelastanut monen perinneruoan olemassaolon. Ilman eineksiä kukaan ei tietäisi veriletuista, hernerokasta tai maksalaatikosta mitään.

Maksalaatikon tekeminen on idioottimaisen helppoa, mutta aikaa se ottaa reilut pari tuntia. Rusinat voi jättää pois, mutta silloin lopputulos on ns. maksaisempi. En suosittele.


Hellasoturin maksalaatikko

1 l punaista maitoa
2 dl puuroriisiä
n. 500 g naudanmaksaa jauhettuna
2 munaa
1 iso sipuli
5 rkl tummaa siirappia
100 g rusinoita
voita
valkopippuria
1 tl meiramia
1/2 tl muskottipähkinää
2 tl suolaa

Keitä riisistä ja maidosta puuro. Kaada puuro valtavaan kulhoon. Silppua sipuli pieneksi ja paista voissa ruskeaksi. puuroon sipuli paistinrasvoineen, munat, maksa, rusinat ja siirappi reiluina töräyksinä. Sekoita kauhalla, älä vatkaa. Lisää mausteet, valkopippurin kanssa kannattaa olla tarkkana. Kolme kierrosta myllystä riittää. Tarkista maku ja lisää siirappia ja/tai suolaa kunnes lopputulos on suolaisen makea. Liika siirappi ei ole pahasta, liika suola kyllä.

Kauho seos neljään pieneen - tai ainakin matalaan - foliovuokaan. Veistä kunkin lootan päälle kaksi kunnon voisilmää. Paista uunissa 200 asteessa tunti. Jos laatikon pinta alkaa olla himottavan ruskea ennen kuin tunti on täynnä, laita laatikoiden päälle leivinpaperi ja laske lämpöä jonnekin 150 asteen korville.

Anna laatikoiden olla hetki, ennen kuin ne katoavat ahnaisiin suihin.

Panimosta pamahtaa: Ekspressen 7

Parasta elämässä ovat odottamattomat, myönteiset yllätykset. Eräänä marraskuisena perjantaiaamuna avasin pienen kapakan oven Kööpenhaminan rautatieaseman liepeillä. Tuopit kilisivät, haitari soi ja tupakka sauhusi. Keski-ikäistynyt kanta-asiakaskunta oli aamutuimaan hyvässä hiivassa. Yksi partasuinen herrasmies oli niin tuhdissa humalassa, että yritti haparoida sinnikkäästi naistenhuoneen ovesta sisään. Henkilökunnan edustaja tuli miehen luo ja ohjasi hänet ystävällisesti pois. Ei kuitenkaan kadulle - kuten Suomessa - vaan baaritiskille uutta tuoppia nauttimaan. Tanskalaiset osaavat ilonpidon.

Jernbanecafeen muistuttaa enemmän vanhantavaran kauppaa kuin kapakkaa. Katossa roikkui joulukalenterin paketteja, seiniä kiertää pienoisrautatie. Tavaraa on kaikkialla, silti pöydät ja lattiat ovat siistissä kunnossa. Pienissä pöydissä oli tuhkakupin ja pikkuleipien ohella joulutähti ja tuopillinen askartelutarvikkeita, jos vaikka halusi oluen siemailun ohessa väkertää pienet joulukortit.

Kapakan ylpeys on oma olut, Ekspressen 7. Tilaajalle lyödään käteen entisaikojen junalippua muistuttava reikäkortti. Kun on juonut kymmenen tuoppia, kortin voi vaihtaa näyttävään pronssmitaliin, mikä toimii myös pullonavaajana. Hopeaa saa 17 tuopista, kultaa 27:stä. Juomisen välissä voi käydä nukkumassa.

Ekspressen 7 on ehkäpä parasta pienpanimo-olutta, mitä olen missään juonut (sori, Panimoravintola Koulu). Bitterimäinen olut on raikas mutta kuiva. Suutuntuma on täyteläinen mutta ei raskas. Humalaa on äkäisesti ja jälkimaku on suloisen katkera. Olut maistuu paljon väkevämmältä mitä alkoholiprosentti antaa ymmärtää. Mutta näin asian kuuluu taidokkaasti pannussa oluessa ollakin. Kerrassaan täydellinen juopotteluolut.

Iloiseen Kööpenhaminaan eksyvän oluenystävän ei kannata missata tätä ainoalaatuista olutta ja originellia kapakkaa. Luvassa on olutelämän avainkokemus.

Panimo: Jernbanecafeen
Tyyppi: bitter (arvio)
Vääntöä: 4,2 %
Hinta: n. 6,50 € / 0,4 l
Kolmella sanalla: Syy matkustaa Köpikseen.

Kuninkaallista perunaa

Saksalaiset ovat saaneet Euroopassa vaikka mitä hyvää aikaan, jos 1900-lukua ei oteta huomioon. Jos saksalaisella keittiöllä olisi vaakuna, siihen olisi tyylitelty sianpotka, olutkolpakko ja peruna. Potusta käy kiittäminen keisari Fredrik II Suurta, jonka monista intohimoista peruna oli suurimpia. Muutamia muita olivat sodankäynti, ranskalainen sivistys ja miesrakastajat. Saksalaiset kunnioittavat Potsdamiin haudattua perunakeisariaan tänäkin päivänä viemällä haudalle kukkien sijaan perunoita.

Kotimaisita pottulajikkeista parhaita on Lapin Puikula. Sen maku, koostumus ja rakenne on täydellinen nappulaperunoihin. Öljyäminen kannattaa tehdä pakastepussimetodilla siksi, että siten öljyä tulee vain tarvittava minimimäärä. Nappulapottujen huonoin puoli on se, että niitä tulee syötyä aivan liikaa.


Pelottavan helpot nappulapotut

1 kg puikulaperunoita
3/4 dl oliiviöljyä
sormisuolaa
mustapippuria

Huuhtele perunat juoksevassa vedessä ja hankaa niistä juuresharjalla mullat pois. Älä missään tapauksessa mene kuorimaan perunoita. Paloittele perunat poikittaissuunnassa 2-3 osaan. Laita perunat pakastepussiin, mutta jätä solmimisvaraa. Kaada pussiin öljy, pari hyppysellistä sormisuolaa ja muutama kierros mustapippuria hyllystä. Vedä pussi piukkaan umpisolmuun ja ala muljutella perunoita kaksin käsin niin, että mausteet ja öljy sekoittuvat. Kääntele pussia välillä ympäri.

Leikkaa pussin alakulmaan saksilla pieni reikä ja valuta nesteet lavuaariin. Kaada perunat uunivuokaan (käytä leivinpaperia tarvittaessa) ja asettele ne vaalea kylki ylöspäin. Työnnä vuoka 225-asteiseen uuniin ja kypsennä keskitasolla noin 20 minuuttia. Tämän jälkeen pitäisi kuulua jo aika sihinä. Kypsennä vielä grillivastuksella (tai niiden puuttuessa uunin ylätasolla) kymmenisen minuuttia, jotta potut alkavat saada ruskeaa pintaan.

Potut ovat kypsiä, kun haarukka menee vaivatta läpi. Popsi kokeeksi yksi nappula ja lisää suolaa maun mukaan. Jos lisäät suolaa reippaammin, on lopputulos lähellä kuuluisia portugalilaisia ryppyperunoita.

Kelpo kääryleitä

Kevätkääryleet ovat ensi silmäyksellä kiinalaisen lounasbaarin hankalimman näköiset kokattavat. Ulkoasu on valheellinen: kevätkääryleiden värkkääminen on melko helppoa, melkein nopeaa ja miellyttävän edullista. Pikkuisen piperryskestävyyttä homma vaatii, mutta ei sokerileipurin sormia.

Esivalmistelujen hankalin vaihe on kuorien ("spring roll sheets / pastry") löytäminen. Turun kokoisessa johtavassa kaupungissa on viimeisimpien tiedustelutietojen mukaan yksi (1) liike, jossa niitä on aina: China Market (Brahenkatu 4). Niitä kannattaa haeskella pakastealtaista.

Paras täyte on kasvisvetoinen, joskin porsaan- tai  broilerinsuikaleet tai sopivat myös. Vältä suolaa, unohda jauheliha.


Kelpoisat kevätkääryleet
(noin 30 kpl)

1 pkt kevätkäärylekuoria (30-40 kpl, koko n. 20 x 20 cm tai isompi)
400 g porkkanaa (isoja)
200 g palsternakkaa (pitkiä)
200 g herkkusieniä
400 g hapanimeläkastiketta (esim. Uncle Ben's Oriental Sweet & Sour)
6 dl öljyä (rypsiöljy käy)

Ota kuoret pakastimesta huoneenlämpöön. Kuori porkkanat ja palsternakka terävällä kuorimaveitsellä. Jatka kuorimista suureen kulhoon ja vuole porkkanoista ja palsternakasta niin paljon pitkiä suikaleita kuin saat. Pilko helkkusienet pieniksi kuutioiksi. Lämmitä suuri wokki ja kuumenna siinä desilitra öljyä. Säästä yksi pitkä porkkanansuikale sivuun. Lisää juurekset ja sienet, paista kannen alla - mutta aika ajoin käännellen - kymmenisen minuuttia. Lisää hapanimeläkastike ja sekoita tasaiseksi. Anna kiehahdella keskilämmöllä toiset kymmenisen minuuttia, kunnes suurin osa nesteestä on haihtunut.

Erottele kuoria valmiiksi pinoon reilut parikymmentä ja revi lisää tarpeen mukaan. Ota yksi kuori tasaiselle alustalle ja levitä sen etuosaan keskelle ruokalusikallinen täytettä. Rullaa eteenpäin sen verran, että kuori kiertyy täytteen ympäri. Käännä liepeet sivuilta keskelle ja rullaa pötkö kiinni. Laita pötkö kuivalle talouspaperille saumapuoli alaspäin. Kääri niin monta pötköä kuin täytettä piisaa. Mitä enemmän kuorta menee kaksinkerroin, sen kaksinverroin rapeampia kevätkääryleitä saat.

Lämmitä teräskattilassa puoli litraa öljyä. Vältä teflonkattilaa, koska keittiösi syttyy tuleen jos et vältä. Voit arvioida öljyn sopivaa lämpötilaa säästämälläsi porkkanansuikaleella. Dippaa se öljyyn; kun porkkanassa kuplii kunnolla, paistaminen voi alkaa.

Tarvitset pitkät wokkipihdit. Ota kääryleestä hellä mutta tukeva ote siten, että saumakohta jää pihtien puristuksiin. Upota kattilaan ja pidä käärylettä aloillasi viitisen sekuntia, jotta saumakohta hitsautuu kiinni. Laita kattilaan vielä pari käärylettä ja anna kypsyä noin puolitoista minuuttia. Perinteisellä kuuden portaan asteikolla neloslämpö on sopivin. Kun kääryleet alkavat ruskistua, nosta ne leivinpaperiarkin päälle asetellun talouspaperin päälle valumaan.

Ensimmäiset kääryleet alkavat olla parhaimmillaan kun olet viimeiset paistanut. Syö ne sellaisenaan, makeaan chilikastikkeeseen dippaillen tai osana kattavampaa orientaaliateriaa. Rapeus katoaa jääkaapissa, joten huomenna kannattaa tehdä uusi satsi.

Parempaa kuin peltipitsa

Tuskinpa on mitään suomalaisempaa perjantaisapuskaa kuin peltipitsa. Pullavan pohjan päälle on kasattu esimerkiksi tomaatti-sipuli-valkosipulimurska-kinkku-salami-fetajuusto-aurajuusto-tonnikala-katkarapu-jalopeno-oliivitäyte, kuten eräs kuoma Naamakirjassa vinkkasi. Varmasti lähtee nälkä - ja illan mittaan tajukin.

Kuten tunnettua, peltipitsalla ei ole mitään tekemistä aidon italialaisen pizzan kanssa. Se on paljon lähempänä focacciaa, saapasmaalaisittain "uunileipää". Aidossa focacciassa on oliiveja, yrttejä ja merisuolaa, mutta Hellasoturin korsussa höyryävä muunnelma maistuu myös niille moukille, jotka sanovat kalamatasta "yäääk!".


Yhden illan focaccia

pohja:
5 dl Myllyn Paras -pizzajauhoja
1/2 pkt hiivaa
2 dl kädenlämpöistä vettä
3 reilua lorausta oliiviöljyä
 
Täyte:
5 isoa tomaattia
100 g voimakasta juustoraastetta
sormisuolaa

Sekoita kulhossa vesi ja siihen murennettu hiiva. Lisää jauhot ja kolme reilua lorausta oliiviöljyä. Dippaa kuiva ruokalusikka vehnäjauhoon ja sekoita taikina voimaa säästämättä kimmoisaksi. Vaivaa loput käsin. Jos tahmaa sormiin, lisää vehnäjauhoja kunnes taikina pysyy irti kädestä. Peitä ilmatiiviisti muovikelmulla ja laita kulho keittiöaltaaseen. Tulppa pohjaan ja lämmintä vettä altaaseen, kunnes kulho alkaa kellua. Anna taikinan kohota tunti.

Jauhota käsi ja vaivaa taikina kimmoisaksi. Puristele niin kauan, että ilmakuplat eivät enää poksahtele taikinassa. Levitä uunipellin kokoiselle leivinpaperille ja kauli ohueksi. Siirrä leivinpaperi uunipellille. Leikkaa tomaateista päädyt pois ja viipaloi noin sentin paksuisiksi. Asettele tomaatit taikinan päälle viiteen riviin, jossa kussakin on neljä viipaletta. Paina tomaatit kämmenellä lempeästi taikinan sisään. Sivele taikina kauttaaltaan oliiviöljyllä, vanha kunnon pullasuti on tässä tarpeen. Ropsauttele kaikkialle sormisuolaa ja juustorastetta. Focaccian ei ole tarkoitus hukkua juustoon.

Paista 225-asteisessa uunissa noin 12-15 minuuttia, kunnes reunat ovat kivasti ruskettuneet ja juusto sulanut. Anna jäähtyä hetki ja hotki suihisi. Juomaksi sopii (naisseurassa) kirsikkainen punaviini kuten Alamos Tempranillo tai (jätkäporukassa) ryhdikäs Suomi-lager, kuten Urho IVA.

Kiinalainen wokkijuttu

Sain ensimmäisen wokkipannuni joulupukilta joskus 1990-luvun puolivälissä. Hieno puukahvainen työväline, mistä lähti pohjapinnoite irti pikku silppuna parin-kolmen käyttökerran jälkeen. Pannu päätyi jollekin rouva Hellasoturin sukulaiselle kukkaruukuksi, mutta innostus wokkailuun paloi mieleen tulisesti.

Peruswokin kasaan piekesemisessä täytyy muistaa vain pari perusasiaa: suikaloi tavara pitkäksi ja kapeaksi ja kypsennä yksi lajike kerrallaan. Lopuksi kaikki yhteen ja mausteet perään. Ummmmami! Karjalanpaistille keittiönsä perustanut anoppi kolahti jo jakkaralta.


Wokki "400"

400 g naudanpaistia suikaleina (paisti)
400 g porkkanaa
400 g palsternakkaa
400 g isoja herkkusieniä
400 g hapanimeläkastiketta (kuten Uncle Ben's Sweet & Sour Oriental)
3 kourallista kuorittuja pähkinöitä (cashew-, hassel-, pistaasi- yms. sekoitukset)
3 rkl fondia
1 l vettä
oliiviöljyä

Keitä vesi. Lämmitä wokki ja lorauta öljyä. Ruskista naudansuikaleita kunnes ylimääräinen neste on haihtunut. Lisää kuuma vesi ja fondi. Sekoita ja kiehauta. Laita kansi päälle ja anna kiehua pienellä lämmöllä noin 45 minuuttia tai kunnes liha on mureaa. Jos vesi uhkaa loppua ja liha kuivua, lisää vettä. Jos et jaksa odotella noin kauan, käytä naudan sisä. tau ulkofileetä: sitä ei tarvitse hauduttaa noin kauan. Kun liha on mureaa, kaada se siivilään ja anna valua hetki. Siirrä isoon kulhoon.

Kuori porkkanat ja palsternakat. Leikkaa erittäin terävällä veitsellä pitkiksi, mahdollisimman ohuiksi suikaleiksi. Leikkaa herkkusienet noin puolen sentin viipaleiksi. Kuumenna wokissa 3/4 dl öljyä. Kypsennä porkkanat pehmeiksi kannen alla, välillä sekoittaen. Laita lihojen päälle, ylimääräiset öljyt suodattaen. Kypsennä samoin palsternakat (mitkä muussaantuvat vikkelään). Kypsennä sienet ja pähkinät noin desissä öljyä ilman kantta, kunnes neste on kiehunut pois. Kaada päälle lihat, porkkanat ja palsternakat. Sekoita. Lisää hapanimeläkastike ja sekoita varovasti nostellen. Hauduta kannen alla miedolla lämmöllä kymmenisen minuuttia.

Tarjoile riisin tai nuudelien kera. Ruokajuomaksi sopii parhaiten olut: arkisin Mariestads (3,5 %) ja viikonloppuisin aasialaisten ruokaoluiden kivikasvoinen daimyo Asahi Super Dry. Muille vettä.

Panimosta pamahtaa: Kievari Barley Wine

Kun näen oluthyllyllä jotain tarpeeksi kummallista, ostan varmasti pullollisen. Ja aina kun suomalainen suosikkipanimoni Laitilan Wirvoitusjuomatehdas tuo markkinoille uuden, tuulen voimalla pannun tuotteen, ostan vaikka se ei olisi kummallinenkaan. Kievari Barley Wine täyttää molemmat ehdot.

Barley wine (eli ohraviini) lienee yksi harvinaisimmista oluttyypeistä. Nämä väkevät alet ovat jopa 12-prosenttisia ja humalointi on varsin rajua. Olutsnobit kuvailevat niitä mineraalisin ja lakritsisin sanankääntein, mutta Hellasoturi määrittelee liemen kuivaksi sahdiksi.

Kievari Barley Winen väri on rusinaisen samea ja tuoksu etäisen sahtimainen. Isokuplainen vaahto näyttää halvalta ja haipuu vikkelään. Suuhun tulvii kuiva sahdin maku, kun olut ryöpsähtää kitalakeen. Maltaita on vaikka muille jakaa, aina pale alea ja suklaamaltaita myöten. Niistä ei ehdi montakaan sekunnin kymmenystä nauttia, sillä uusiseelantilaisessa Nelson Sauvin -humalassa ei ole munapitäjän panimossa säästelty: jälkimaku on kitkeryydessään raju, jyrkkä ja lopullinen. Maku on kuin baarijonossa yllättäen viuhuva kiukkuinen koukku palleaan. Kokonaisuus on kontroversiaalinen. Pullollisen jälkeen ei oikein tiedä, mitä tuli juotua.

Kievari Barley Winen suurin ongelma on hinta, kiitos Suomen alkoholiverotuksen. Litrahinta on karvan verran alle 15 euroa. Samalla rahalla saa paljon parempaa olutta ja erinomaista viiniäkin. 

Panimo: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas
Tyyppi: barley wine
Vääntöä: 8,3 %
Hinta: 4,93 € / 0,33 cl (Alko)
Kolmella sanalla: In your face!

Kolme pientä kyyhkyä

Tuttu insinöörismies tuikkasi Naamatussa viestillä kysyen, kelpaisiko muutama sepelkyyhky. Hän oli tussauttanut lintuset taivaalta kaksipiippuisellaan. Ei mennyt montakaan sekuntia kun tiedustelin, milloin voisin tulla tipusia hakemaan.

Hellasoturi ei ole metsämiehiä - vielä - mutta riista maistuu. Kaikkea on maistettu karhusta rusakkoon, mutta tämä oli ensimmäinen kyyhkyateria. Kukertajan tumma, voimakas maku yhtyi metsän väen väkevään voimahuutoon jäljettelemättömän alkuvoimaisesti. Maku on lähellä mureaa nautaa. Tämä on taatusti aitoa lintua, mitä luomuvalheen leimaama teollisuusmuhju ei ole.


Auran kyyhkyt

3 kyyhkyä
1 prk kermaa
50 g voita
4 rkl kanafondia
1/2 Aura-juusto
rakuunaa
8 dl vettä

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Huuhtele huoneenlämpöiset kyyhkyset kylmällä vedellä ja kuivaa talouspaperilla. Ruskista voi pannulla ja paista kyyhkysiä muutama minutti rintapuoli alaspäin, kunnes ne ovat ruskistuneet. Nostele kyyhkyt rintapuoli alaspäin kannelliseen, uuninkestävään pataan. Ota paistinpannu levyltä ja kaada siihen 8 dl kylmää vettä ja kanafondi. Sekoita ja kaada vesi kyyhkyjen päälle. Niiden pitäisi peittyä likipitäen kokonaan. Laita kansi päälle ja hauduta uunissa pari tuntia. Jos vesi jostain syystä uhkaavasti vähenee ja kyyhkyjen liha uhkaa kärventyä, lisää vettä.

Kaada pataan kerma ja kourassa muserrettu puolikas Aura-juusto. Sekoita sen verran, että sakenee. Hauduta uunissa noin kolme varttia. Herkuttele kyyhkyset riisin tai vieläkin osuvammin kuskusin kera. Riistanvartijaksi sopii sulkahattuinen ranskalaisherra Game Season Red.

Kyyhkynen on aitoa linnunlihaa, broileri ei ole.

Munakoisohässäkkä

Mustanpuhuva munakoiso tuijottaa marketin vihanneshyllyltä varsin uhkaavasti. Uuden ajan vihannes, jota suuret ikäluokat eivät koskaan opi ostamaan siinä missä lanttua tai naurista. Karmea sääli, sillä munakoiso on mahdollisesti monikäyttöisin maahanmuuttajavihanneksistamme.

Munakoisoa voi paistaa, (g)rillata, marinoida tai raastaa, kunhan muistaa nyrkkisäännön: ole hellä. Munakoiso on herkkä ja menettää arvokkuutensa yhtä nopeasti kuin miniänsä busumit lehdestä bongannut monarkki.


Tomaatti-munakoisohässäkkä

2 keskikokoista munakoisoa
1 prk (n. 200 g) aurinkokuivattuja tomaatteja suikaleina
4 valkosipulinkynttä
4 dl tomaattimaustettua ruokakermaa (esim. Creme Bonjour)
oliiviöljyä
sormisuolaa

Kuori munakoisot omenankuorimaveitsellä. Viipaloi munakoisot reilun sentin paksuiksiksi levyiksi. Laita leivinpaperille ja ropsi kevyesti sormisuolaa pintaan. Anna munakoisojen itkeskellä 20 minuuttia, kuivaa talouspaperilla, käännä ja itketä toiselta puolelta.

Laita aurinkokuivatut tomaattisuikaleet lävikköön valumaan muutamaksi minuutiksi. Leikkaa itketetyt munakoisot isojen ranskanperunoiden kokoisiksi tangoiksi. Kuori valkosipulinkynnet. Kuumenna isossa wokissa öljyä ja paista murskatut valkosipulinkynnet nopeasti koko ajan sekoittaen. Varo etteivät ne pala mustaksi, silloin saikka on pilalla. Lisää munakoisot ja tomaattisuikaleet. Kypsennä kannen alla tuon tuosta sekoittaen kunnes munakoisot alkavat kunnolla pehmetä.

Lisää ruokakerma ja sekoita tasaiseksi. Anna kiehahtaa kannen alla ja sekoita taas. Hauduta kannen alla keskilämmöllä ja sekoittele välillä, kunnes lopputuloksena on notkea muhennos. Sopii iltanälkään punaviinin kera, kuten myös mezepöytään, broilerin tai tonnikalan taistelupariksi.

Panimosta pamahtaa: Efes Xtra

Efes on turkkilaisille sama kuin Guinness irlantilaisille. Valitettavasti punaisen lipun maassa oluenpano on vihreää saarta heikommassa hapessa. Efesit ovat tyypillisiä helleoluita, niitä on kiva kiskoa kolmenkympin kelissä. Lähellä moskeijaa sijaitsevilla terasseilla Efes tarjoillaan pahvimukista. Silloin juominen käy entistä rajummaksi, mallasvirvoke laimenee kolmessa minuutissa kuspissaksi.

Efesin olemassaolosta on kiittäminen Turkin kansallissankaria, Mustafa Kemal Atatürkiä. Tämä muhevaviiksinen osmanikenraali ansaitsi kannuksensa torjumalla brittien, ranskalaisten, australialaisten ja uusiseelantilaisten joukkojen maihinnousun Gallipolissa huhtikuussa 1915. Juu, siitä on elokuviakin. Mustafasta tuli Turkin presidentti vuonna 1923 ja lempeä diktaattori päätti länsimaistaa islamilaisen maan. Alkoholi vapautettiin heti. Atatürkille itselleen maistui etenkin raki ja kansan suuresti rakastama johtaja kuoli maksakirroosiin 57-vuotiaana Istanbulin palatsissaan vuonna 1938. Kemalin painoarvo turkkilaisten lähihistoriassa on samaa luokkaa kuin meillä Mannerheimin ja Kekkosen yhteensä. Hänelle ei kuitenkaan edelleenkään v**tuilla tai häkki heilahtaa. Jos ette usko, käykääpä tekaisemassa Turkissa leffa, missä Kemalia näyttelee vaikkapa musta mies Keniasta.

Perusbisseä väkevämmän Efes Xtran väri on aikalailla sama kuin Olvin Tuplapukissa. Vaahto on aluksi kiharaisen muheva kuin sulttaanin parta, mutta katoaa jäljettömiin salavihkaisesti kuin kalaravintolan sisäänheittäjä laskun pöytään sujautettuaan. Maku on makean maltainen, imelähkökin. Alkoholinen aromi tarrautuu kitalakeen kuin musta Burberry-kauppias turistiin Sultanahmetin kaduilla. Jälkimaku on olematon mutta juominen helppoa, joten olutlärvejä harrastavat saavat Efesistä hyvän kaverin Traakian pimeneviin iltoihin. Suuria määriä ei taivaiden halki kannata rahdata.

Panimo: Efes (Turkki)
Tyyppi: lager
Vääntöä: 7,5 %
Hinta: n. 2 € / 0,5 l (Istanbul, Sultanahmet, turistihinnoiteltu kivijalkapuoti)
Kolmella sanalla: Turkin tukevin helteenpoistaja

Paahtovanukasta Länkipohjan tapaan

Varhaisin muistikuvani paahtovanukkaasta on kellertävän tymäkkä ja tankea huttu, joka maistui kärvähtäneeltä vanilja-Jackylta. Tämä tapahtui 80-luvulla, jolloin retroruoka oli kaikkea muuta kuin muodikasta. Sanoin "yöks" enkä koskenut moiseen pariin vuosikymmeneen.

Pari vuotta sitten olin työmatkalla Strasbourgissa. Reissuun kuului muiden piikkiin nautiskeltu illallinen pienessä, viehättävän rustiikissa ravintolassa. Maittavan ranskalaisen maalaisruoan ja monien viileiden Pinot Noir -lasillisten jälkeen teki mieli makeaa, mitä yleensä vierastan. Isäntä kantoi jonkin ajan kuluttua eteeni höyryävän crème brûléen, kuuman paahdetun kermavanukkaan. Siitä tuli ohutpohjaisen, sipulisen ja etikkaisen tarte flambéen (= ranskalaisten pitsa) ohella reissun mieleenpainuvin makukokemus.

Paahtovanukas on vuosisatoja vanha keksintö, sitä on laitettu Suomessakin hyvin yleisesti jo 1900-luvun alussa. Ainekset ovat yksinkertaiset. Niinpä uskon, että herkkua kauhottiin kaksin käsin myös Peltolan torpassa Keuruulla 1910-luvulla. Isoisäni setä Edvin Peltola ehkäpä söi sitä viime töikseen, ennen kuin lähti marraskuussa 1915 Saksaan sotilaskoulutukseen. Voitonvanukkaat jäivät jääkärivaravääpeli Peltolalta syömättä, sillä vasemmiston konekivääri kaatoi hänet kesken rynnäkön Länkipohjassa maaliskuussa 1918.


Varavääpelin paahtovanukas
(enintään neljälle)

2 dl kermaa
2 dl punaista maitoa
4 munaa
2 dl sokeria 
2 rkl vaniljasokeria

Kuumenna teflonkattilaa hellalla täydellä lämmöllä. Kaada sokeri kattilaan ja sekoita lusikalla. Sulata tasaisen paksuksi liemeksi melkein koko ajan sekoittaen. Kun yhtään kokkaretta ei näy, kaada kuuma sokeriliemi uuninkestävään, noin 20 senttiä halkaisijaltaan olevaan pyöreään vuokaan. Ota vuokaa reunoista ja kallistele sitä niin, että sokeri leviää ohuena kerroksena kaikkialle pohjalle ja mahdollisimman paljon reunoillekin. Ole vikkelä, sokeri jähmettyy hetkessä.

Laita uuni kuumenemaan 175 asteeseen. Huuhtele ja pese kattila. Laita kattila kuumalle levylle ja lisää kerma, maito ja kaksi tosi reilua ruokalusikallista vaniljasokeria. Sekoita hellästi vispilällä, kunnes seos melkein kiehuu. Ota levyltä sivuun ja lisää kananmunat. Sekoita tasaiseksi ja kaada vuokaan. Ota korkeareunainen uunipelti ja laita vuoka sen keskelle. Laske hanasta kuumaa vettä uunipellille niin, että sitä on vuoan puoliväliin. Työnnä uuniin to-del-la varovasti, vettä ei saa yhtään loiskua vanukkaaseen. Paista keskitasolla 50 minuuttia.

Anna vanukkaan jäähtyä huoneenlämpöiseksi. Peitä foliolla ja jäähdytä jääkaapissa muutama tunti. Irrottele vanukkaan reunat vuoasta terävällä veitsellä ja kumoa vanukas tasaiselle lautaselle. Nautiskele vaikkapa tummapaahtoisen kahvin, miksei calvadosin tai konjakinkin, kera. Ja nauti kaikki, sillä vanukas on aamulla ikävän näköinen.




Vuoka ui vuoassa, kuten kuuluu.

Se on risoton paikka

Kuka muistaa 1980-luvun "risotot"? Puisevaa riisiä, puruista tonnikalaa ja kuivakkaa purjoa. Ei ihme, että ymmärsin tämän mestarillisen ruoan todellisen olemuksen vasta 2000-luvun alussa, kun superärsyttävä telkkarikokki ylisti appeen korkeuksiin. Päätin todistaa sotkutukan olevan väärässä ja latasin wokkiin käsketyn panoksen.

Lopputulos: Sotkutukka 6 - 0 Hellasoturi.

Risotto on ällistyttävän nerokas ruokalaji. Siihen voi laittaa mitä tahansa, kunhan ei liiottele eri sortimenteilla. Risotto ei ole pizza, riisin lisäksi yksi tai kaksi sorttia piisaa. Risotto täytyy ehdottomasti tehdä tarkoitusta varten viljellystä riisistä, kuten arboriosta. Muutoin tuloksena on il grande bordello. Oikeaoppinen risotto on kermaisen sakeaa ja puuromaisen täyteläistä. Risoton voi tehdä ilman mitään sorttiakin. Sivulle sopii silloin mehevä, ruusunpunainen paisti tai grillattu jalokala.  

 
Yhden sortin risotto

2,5 dl risottoriisiä
2 kasvisliemikuutiota
1 l kuumaa vettä
n. 250 g jotakin sorttia (herkkusieniä tai kinkkua tai tonnikalaa tai cheddarkuutioita tai surimia tai keksi itse)
2 dl kermaa
150 g parmesaania jauheena
1 dl hyvää, kuivaa italialaista valkoviiniä (kuten Montalto Pinot Grigio )
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa
auringonkukansiemeniä (pinnalle)

Keitä litra vettä ja sekoita liemikuutiot sekaan. Kuumenna wokkipannua kunnolla. Kaada pannulle ainakin 0,5 dl oliiviöljyä ja anna ottaa lämpöä viisi sekuntia. Lisää riisi ja paista koko ajan sekoittaen kolmisen minuuttia tai niin kauan, että öljy näyttää kadonneen mutta riisi ei tartu pohjaan. Lisää 1 dl valkoviiniä ja sekoittele, kunnes viini on haihtunut. Alkoholi katoaa mutta viinin maku jää, joten lopputulosta voi tarjota anopille ja muille mahdollisille niuhottajille.

Lisää noin kolmannes kasvisliemestä ja sekoita. Peitä kannella ja anna porista, kunnes neste on melkein kokonaan haihtunut. Lisää jäljellä olevasta kasvisliemestä puolet ja toista toimenpide. Viipaloi herkkusienet tai muu sortti. Sekoita risottoon ja lisää loput kasvisliemestä. Anna porista puuromaiseksi.

Sekoita parmesaani risottoon. Lisää puolet kermasta ja sekoita. Lisää loppu kerma, sekoita ja anna hautua kannen alla hiljaisella lämmöllä viitisen minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla. Viskaa pintaan auringonkukansiemeniä ja syö saman tien.

Cannelloni, josta ei voi kieltäytyä

Pastaruoka = rasvaisen tuhti lasagne. Valitettavan usein se on tätä, vaikka pastasta saa myös kevyempää apetta. Kokeile vaikka cannellonia, mutta älä katso ohjetta lasagnelevypurkin kyljestä: siinä nimittäin palaa paritkin päreet kun keität ja kylmennät lasagnelevyjä, minkä jälkeen joudut rullaamaan niistä yhdessä koossa pysyvät täytetyt putkilot.

Johtavassa cannellonissa on tietysti hiukan tuhtaamista, mutta pienet roiskeet kuuluvat asiaan. Ulkoapäin lasagnen näköinen ruoka maistuu hyvinkin omanlaiseltaan, eikä ole yhtä tupaten täyttävää. Lätkäjätkille ehkä liian kevyttä, mutta sopivaa esimerkiksi ruutukuvioisissa slipovereissaan pelikirjoja rustaaville kiekkoanalyytikoille.    

Johtava cannelloni

500 g naudan jauhelihaa
6 reipasta tomaattia

2 prk tomaattipyreetä

1 pieni kesäkurpitsa

1 iso sipuli

1 tuore basilika

250 g cannelloniputkiloita

1 l punaista maitoa

1 pss (180-200 g) pieniä katkarapuja

n. 150 g parmesaania (jauhettuna)

1 dl vehnäjauhoja

suolaa

mustapippuria

valkopippuria

voita

Kalttaa tomaatit: viillä erittäin terävällä veitsellä tomaattien neljälle sivulle ristinmerkit (n. 1 cm x 1 cm piisaa). Laita tomaatit kiehuvaan veteen. Anna pulputtaa noin minuutti. Huuhtele tomaatit kylmällä vedellä ja nypi kuoret sormin pois. Kuutioi tomaatit. Kuori kesäkurpitsa ja raasta suikaleiksi. Kuori sipuli ja hakkaa pieneksi. Nypi basilikan lehtiä ainakin parisenkymmentä.

Ruskista sipuli voissa isossa wokissa tai kasarissa. Lisää jauheliha ja ruskista. Lisää kuutioidut tomaatit, tomaattipyree, kesäkurpitsa, sipuli ja basilikanlehdet. Sekoita ja anna hautua suht kuumalla kannen alla kymmenisen minuuttia tai niin kauan, että tomaatit ovat kokonaan pehmenneet ja muhentuneet. Nouki tomaattien kannat pois haarukalla. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Täytä cannelloniputkilot pitkulaisen uunivuoan päällä yksi kerrallaan. Teelusikalla onnistuu parhaiten. Jos (ja kun) täytettä valuu putkilon ulkopuolelle, anna valua. Lado putkilot tiiviisti kahteen riviin.

Valmista maitokastike. Kuumenna maitoa mikrouunissa täydellä teholla kolmisen minuuttia. Sulata katkaravut uittamalla pussia tiskialtaassa kuumassa vedessä kymmenisen minuuttia. Sulata n. 70 g voita teflonpohjaisessa kattilassa. Lisää vehnäjauhot ja sekoita vispilällä kasaan. Lisää noin 3 dl maitoa ja vispaa kasaan. Lisää taas 3 dl ja vispaa. Lisää vielä loput ja vispaa tasaiseksi. Lisää katkaravut ja parmesaani. Sekoita tasaiseksi. Mausta valkopippurilla ja varovasti suolalla.

Kaada maitokastike cannellonien päälle ja levitä lusikalla niin, että jokainen kolo ja kulma peittyy. Paista uunissa keskitasolla n. 200 asteessa, kunnes pinta on ruskistunut ja haarukka porautuu vaivatta pohjaan. Anna vetäytyä liedellä folion alla kymmenisen minuuttia ennen vuoan tyhjentämistä.   

Panimosta pamahtaa: Sven Karjala

Vaikka suomalaiset ovat lager-kansaa, eivät suomalaiset suurpanimot osaa panna kummoisiakaan IVA-lagereita. Ne maistuvat kolmoselta, johon on lorautettu pikkuisen paloviinaa. IVB-osaamista sen sijaan on, suurpanimojen väkevimmät oluet ovat juotavia sellaisenaan. Noin 6 % on kuitenkin ihanteellisin väkevyys vahvalle lagerille. Onneksi sitä on helppo valmistaa itse.

Vaikka kakkosolut on monille kirosana, nyt kannattaa nöyrtyä. Olvin Sven Tuuva (3,5 %) on sinänsä ihan kelvollista kakkosta. Kaikki eivät ole, etenkin Sinistä kannattaa varoa kuin herkistettyä putkimiinaa: se näyttää ja maistuu kuselta, mistä on suodatettu mineraalit. Svenin taistelutoveriksi sopii Karjala IVB (8,0 %). Kaappaa Sven vasempaan käteen ja Karjala oikeaan. Aseta oluet ohutreunaisen lasin vastapäisille puolille ja kaada lasiin varovasti fifty-fifty. Vaahdosta kehittyy muhkea, joten korkea lasi voi aluksi olla järkevämpi vaihtoehto.

Sven Karjala on pehmeää ja täyteläisen maltaista. Aromi laskeutuu lempeästi kitalaen takaosaan. Varovainen humala maistuu jälkimaussa, tosin lyhyeksi jääden, jolloin Sven Karjalaa voi tarjota humalaisista oluista mitään ymmärtämättömälle juntillekin.  Laskennallinen vahvuus on 5,75 %, mutta sitähän voi helposti itse kohdistaa haluamaansa suuntaan.

Panimo(t): Olvi / Hartwall
Tyyppi: lager
Vääntöä: 5,75 %
Hinta: Sven 2,39 € / 0,5 l (Citymarket) / Karjala IVB 2,09 € / 0,33 l (Alko)
Kolmella sanalla: Katse oikeaan, päin!

Kynsilaukkaa taivaasta

Valkosipulin, eli kynsilaukan, grillaaminen on kuin raskaalla singolla ampumista: todella yksinkertaista, jos tietää parit kikat. Jos taas ei tiedä, niin... *pöfff*.

Tämän reseptin eteen on uhrattu useampi pauna tuoretta valkosipulia, mutta lopputulos tyydyttää persialaisten lahtaamisesta näkiintyneen titaaninkin. Valkosipuli kypsyy täyteläiseksi, pehmeäksi ja suolaisen makeaksi. Sipulin pistävyys katoaa kokonaan ja voit lipoa näitä suuhusi kuinka paljon tahansa, kunhan olet vikkelä. Näistä nimittäin taistellaan grillin liepeillä kuola suupielistä valuen.

Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta yksi nyytti riittää hetkeksi noin yhdelle syömärille. Jos pidät isommat grillibileet, joudut ostamaan marketin valkosipulikopan tyhjäksi.


Taivaalliset valkosipulit
(yhdelle)

6 yksikyntistä valkosipulia
50 g voita
sormisuolaa

Laita valkosipulit tiivisti rinta rinnan noin 30 x 30 senttimetrin kokoiselle folioliustakkeelle. Veistä päälle voikimpale ja pari hyppysellistä sormisuolaa.

Kääri tiiviiksi sipulimaiseksi paketiksi. Varmista, että saumat pitävät. Leikkaa paketin huipulle jäävä trötö saksilla tasaiseksi. Kypsennä grillissä keskilämmöllä n. 45 minuuttia tai niin kauan, että kynsi tuntuu pihdellä paineltaessa pehmoiselta. Ylälämpöä tuottavassa grillissä kypsennys onnistuu helposti. Perinteisessä hiili- tai kaasugrillissä kannattaa käyttää ylätasoa. Jos valkosipuli kärähtää, sitä ei syö Koistisen labradorinnoutajakaan.

Kuori valkosipulit terävällä veitsellä. Herkku on silmiesi edessä. Voit nauttia valkosipulit Hellasoturin tapaan suoraan kuumalta foliolta ahneesti imaisten tai herkullisena levitteenä grillatun lihan  päällä.

Jotain hyvää Belgiastakin

Kahdesta vastentahtoisesta kansasta kokoon taiteltu Belgia on tunnettu lähinnä tarpeettoman kalliilla EU-byrokratialla turvotetusta pääkaupungista, nopeista pyöräilijöistä, kammottavasta trappistioluesta, keskinkertaista tympeämmästä jalkapallosta ja lämpimistä vohveleista. Suosin kotioloissa viimeiseksi mainittuja.

Yleisin virhe vohvelinpaistossa on taikina. Suomessa vallitsee kummallinen käsitys, että vohvelit paistetaan hiukan tavallista paksummasta lettutaikinasta. Toki se näinkin onnistuu: tuloksena on vohvelinmuotoisia, kuivahkoja lettuja. Mutta jos haluaa kuohkeita, rapeita ja jäähdyttyään keksimäisen rouskuvia vohveleita, kannattaa luottaa galetteihin. Vohveliraudan puuttuminen on huono tekosyy: soivia pelejä saa esimerkiksi lähimmästä autotarviketavaratalosta reilusti alle kympillä.

Belgialaiset jaottelevat vohvelit kolmeen luokkaan: brysseliläisiin, liegeläisiin ja galetteihin. Viimeksi mainitut ovat Justine-tädin vastaisku pikkuleivillään leveilevälle Hanna-tädille.


Galettes
(kuutisen kappaletta)

3 isoa munaa
1/2 dl punaista maitoa
125 g voita
3 dl sokeria
4 dl vehnäjauhoja

Riko kananmunat kulhoon ja nostele haarukalla nippa nappa sekaisin. Lisää maito ja sokeri, sekoita. Lisää mikrossa pehmitetty voi (1 min / 640 W) ja jauhot. Sekoita voimaa säästämättä tasaiseksi taikinaksi.

Lämmitä (puhdas!) vohvelirauta kuumimmalle. Annostele alatason keskelle kolme reilua ruokalusikallista taikinaa. Älä käytä paistorasvaa. Paina raudan kansi kiinni ja anna paistua nelisen minuuttia tai kunnes vohveli on kauniin ruskea.

Nostele vohvelit jäähtymään uunipellin päälle olevalle ritilälle. Syö sellaisenaan kylmän maidon kyydittämänä tai jäätelön kera. Jätä syömättä jääneet herttaruudut avoimeen kuppiin, Seuraavana päivänä ne ovat muuttuneet rapeiksi pikkuleiviksi.

Panimosta pamahtaa: Goose Island India Pale Ale

Juomapuolella kamalan moni hyvä asia on keksitty vanhan kunnon siirtomaavallan aikana. Yksi parhaimmista on India pale ale (IPA). Siirtomaiden päivittäinen hallinnointi oli niin rankkaa duunia, että suuhan siinä pääsi kuivahtamaan. Kuumassa Intiassa ei voinut olutta panna, joten sitä oli laivattava Englannista. Ja jotta olut eli koko pitkän merimatkan, se piti  humaloida äkäisesti. Näin syntyi lagereista nerokkain.

Chicagolaisella Goose Island Beerillä on vain neljännessvuosisadan perinteet oluenpanossa. Siinä ajassa oppii ainakin panemaan etevää IPAa. Goose Island India Pale Ale on vastakohtien olut: hedelmäisen kitkerä, suloisen katkera ja humalaltaan karvaan pehmeä (sic!). Vaahto on alussa antava kuin capon runsas rakastajatar, mutta laskeutuu nopeasti ipamaisen hillityksi. Suodattamattomuuden synnyttämä sameus sopii olueeseen kuin sumuinen päivä kiusankappaleiden järvessä käyttämiseksi. Suutuntuma on sama kuin Don Pietron luottotorpedoilla, näiden hörppiessä rankan velanperintäpäivän päätteeksi tuopposia jossain Bronzevillen speakeasyssä.

Panimo: Goose Island Beer
Tyyppi: India pale ale
Vääntöä: 5,9 %
Hinta: 4,04 € / 0,355 l (Alko)
Kolmella sanalla: Kieltolain kiellettyä hedelmää

Hunajata, hunajata, hunajata munakoisolle

Vihannesten kypentäminen elävällä tulella on kovin muodikasta, mutta makua se ei vielä tuo. Kaupan bbq-kastikkeilla saat vihanneksiin saman maun kuin kaikkeen muuhunkin eloperäiseen, mihin säilöntäainenapalmia valelet. Mutta jos haluat kasviksen oman maun esiin, vaaditaan herkkää tatsia.

Munakoiso on yksi parhaimmista grillikasviksista, joskin rakenteeltaan petollisen pehmoinen. Kypsentäminen vaatii hiukan harjoittelua ja enintään kahta grillausolutta. Kun homma on hallussa, oluiden määrän voi nostaa neljään.


Hunajaiset vuohenjuusto-munakoisokiekot
 (noin 10-12 kpl)

1 kapea munakoiso
1 pötkö vuohenjuustoa (n. 200 g)
juoksevaa hunajaa
merisuolaa

Kuori munakoiso kuorimaveitsellä. Leikkaa päät tasaiseksi. Viipaloi noin sentin paksuiksi kiekoiksi. Aseta tasaiselle alustalle. Ripsottele viipaleiden päälle kevyesti merisuolaa. Anna viipaleiden itkeä noin parikymmentä minuuttia. Pyyhi pinnalle kihonnut kosteus ja suolanrippeet talouspaperilla. Käännä viipaleet ja toista itketys.

Leikkaa vuohenjuustosta terävällä veitsellä vajaan sentin paksuisia siivuja. Laita juustoviipaleet munakoisojen päälle. Pursota päälle reilusti hunajaa, ainakin sen verran, että koko juustonviipale peittyy. Kypsennä kiekot grillissä keskilämmöllä, mieluusti yläötasolla. Ne ovat kypsiä kun viipale joustaa pehmeästi grillipihdeillä puristellessa ja juusto alkaa lähes valua tulille. Jos paahdat liian kuumalla liekillä ja munakoisojen pohja kärähtää, ne ovat pilalla. Siinä eivät selittelyt auta.

Kypsät kiekot syödään heti muiden grilliherkkujen, kuten ribsien, kera.

Panimosta pamahtaa: Prykmestar Luomu Pils

Jos on käynyt pilsin syntykodossa Tsekin Plzenissä niin tietää, että yhtä taivaallista pilsiä ei saa muualta päin planeettaa. Pilsner Urquellin tehtaan kosteanhämyisissä olutkellareissa säilötään puutynnyreissä kermaisen kuohuavaa aarretta, jonka ryöstämiseksi keskiaikainen kauppakuningas värväisi ainakin kymmenentuhatta julmaa teutonipalkkasoturia.

Masentavan lager-panemisen Suomessa ei odota pilseiltäkään ihmeitä. Panimot ovat upottaneet kaupungin kaunot ja maaseudun maunot vetiseen lapinkarhuun, mikä lorisee elimistön läpi posliiniin väriä muuttamatta. Premium-oluisiinkaan ei uskalleta lisätä kunnolla humalaa, tuota suloisen kitkerää nuppukukkaa, mikä on hyvän oluen kivijalka.

Laitilan Wirvoitusjuomatehtaalta läiskimään lähteneen kaksikon perustama Vakka-Suomen Panimo yllättää aina iloisesti, eikä petä diskreetissä pilsissäkään. Saksalaista Hallertauer-humalaa on rutkasti, olut tarrautuu kitalakeen varmaotteisesti kuin himokas ranskatar juopuneeseen amerikkalaiseen laskuvarjojääkäriin. Olut on raikas, joskin loppua kohden hitusen imelä. Jälkimaku on lyhyt ja humalan kitkeryys katoaa turhankin nopeasti. Suomalaisten pilsien kärkeen tämä kiilaa kevyesti.

Suurimmat moitteet saa pullon ulkonäkö. Etiketissä on sinänsä hienon Prykmestar-etiketin taustalla halvannäköistä rairuohoa ja kaikenlaista luomuavainlippuleimaa. Kaikki kunnia luomuoluelle, mutta pullo näyttää vihreiden listoilta eduskuntaan yrittävän heteromiehen ääntenkalastelubisseltä. Olut itsessään on monin verroin parempaa.

Panimo: Vakka-Suomen Panimo (Suomi)
Tyyppi: pils
Vääntöä: 5,2 %
Hinta: 3,97 € / 0,5 l (Alko)
Kolmella sanalla: Härmän parasta pilsiä

"Sä syät siänii, mun sylissäni..."

Mikään ei ole niin mielikuvituksetonta kuin grillata pekoniin käärittyjä herkkusieniä. Lopputulos on usein nahkea ja päätyy kaikkien hylkimänä roskikseen. Paitsi jos grillaat sienet näin. Salaisuutena on ylhäältä päin hehkuva lämpö. Sähkögrilli on paras vaihtoehto mutta uunillakin onnistuu, kunhan kyttää, etteivät sienoset kärähdä.

Sienten sisään kannattaa asentaa väkevänpuoleista pehmeärasvaista juustoa, sillä maku talttuu kypsennettäessä. Musta Koskenlaskija on ehdottomasti miedoin vaihtoehto. Klassinen Aura toimii myös. Sen sijaan mozzarellan voit unohtaa. Se valuu ulos kuin ***** *********.


Pekonoidut juustosipulisienet

8 isoa grilliherkkusientä
8 siivua pekonia
1/2 pkt Koskenlaskijaa (mustaa)
8 marinoitua valkosipulinkynttä
paahdettua sipulirouhetta

Irrota sienistä jalat: ota tiukka ote peukalolla ja etusormella ja kierrä myötäpäivään kunnes napsahtaa. Laita kunkin sienen pohjalle valkosipulinkynsi. Leikkaa Koskenlaskija yhdeksään palaan ja syö yksi samantien. Paina juustoset sienten päälle, mutta varovasti, ettei kupu halkea. Ota iso hyppysellinen sipulirouhetta ja paina se juustoon. Kiedo pekoninviipale sienen ympäri siten, että saumakohta jää sienen alapuolelle.

Grillaa sienet ylävastuksen alla joko sähkögrillissä tai uunissa. Sienet ovat valmiita, kun pekoni on rapeaa ja juusto pysyy juuri ja juuri nyytin sisällä. Syö saman tien.

Salaatti ja kuinka se tehdään

Lapsuudessani "salaatti" oli sitä, että lautaselle lyötiin pesäpallon kokoinen tomaatti tai konetykin hylsyn pituinen kurkunpötkylä. Koululaitoksen rusinoitu porkkanaraaste tai sokerissa uitettu kurkkumoso eivät vahvistaneet minun ja salaatin suhdetta. Vasta varttuneempana oivalsin, että salaatti voi olla oikea ruokalaji siinä missä muutkin.

Salaatin salaisuus on maustamisessa. Suola, pippuri, öljy ja etikka tekevät vihertäville aikamoisia taikoja. Teen salaatit useimmiten ad hoc, fiilispohjalta. Vakioreseptejä ei ole. Aura-juusto ja viinirypäleet ovat usein sokkelina. Kaupassa myydään valmiina erilaisia vihersalaattisekoituksia, joten siitä vain valitsemaan. Tämän salaatin taistelijapariksi sopivat hyvät pehmoiset juustot, vaikkapa grillattu halloumi.


Auramainen rypälesalaatti ja korvennettua halloumia

150 g salaattia (kuten vuonankaali, mizuna, punamangoldi, rucola, pinaatti, punajuuren lehti)
500 g tummia kivettömiä viinirypäleitä
1,5 dl siemeniä (auringonkukka, kurpitsa, pinja)
1 Aura-juusto
oliiviöljyä
sormisuolaa
balsamicoetikkaa

2 pkt halloumijuustoa
makeaa punaista hilloa (mansikka, vadelma, karpalo)

Huuhtele salaatti runsaalla vedellä lävikössä ja anna valua viitisen minuuttia. Huuhtele rypäleet ja anna valua. Halkaise rypäleet pituussuunnassa terävällä veitsellä. Nostele tosi isoon kulhoon salaatti, rypäleet, murennettu Aura ja siemenet. Lisää reilu loraus öljyä ja pari hyppysellistä sormisuolaa. Aateloi pikku lorauksella balsamicoa. Työnnä kädet kämmenpuolet ylöspäin kulhon pohjalle ja nostele salaatti sekaisin sormet suorina. Älä puristele! Jatka muutama minuutti, kunnes salaatti on sekaisin.

Laita salaatti jääkaappiin viilentymään ja kytke grilli (tai uunin grillivastus) päälle. Valuta halloumeja hetki ja viipaloi ne terävällä veitsellä noin sentin paksuisiksi. Grillaa muutama minuutti molemmin puolin, kunnes pinta on kauniin ruskeaa. Annostele halloumit lautaselle salaatin kera ja livauta päälle hilloa. Erittäin bueno panos!

Röstillä se valkyyriakin kesyyntyy

Olis jäänyt Wagnerin Richardilta tämäkin säveltämättä, ellei nero olisi tankannut säännöllisesti wieninleikkeitä ja röstiperunoita. Nämä, kieltämättä rahtusen rasvaiset, perunaherkut tunnetaan kansainvälisissä käännöskoneissa nimellä Swiss potato cakes. Raaka-aineeksi sopii myös vanhempi, itänyt tai kylmäkellarin panema pottukin.

Hellesään sapuskaa tämä ei ole, mutta puolustaa asemiaan viileänä kevätiltana joko yssikseen tai grillatun lihan kera. Lapsiperheissä nämä syödään suoraan pannulta niin, että hutina käy.


Röstiporkkanaperunat

8 keskikokoista perunaa
3-4 porkkanaa
1/2 dl kermaa
2 munaa
suolaa
mustapippuria
juoksevaa Oivariinia (paistamiseen)

Pese perunat juuresharjalla puhtaiksi ja raasta ne kuorineen päivineen isoon kulhoon raastimen isompisilmäisellä puolella. Kuori porkkanat ja raasta sekaan. Riko munat ja vatkaa haarukalla rikki. Lisää raasteeseen munat, kerma, suolaa ja mustapippuria. Sekoita varovasti lusikalla nostellen.

Lämmitä lettupannu tulikuumaksi. Lipsauta koloon rasvaa ja nosta päälle reilu ruokalusikallinen raasteseosta. Painele lusikalla siten, että kolo täyttyy tasaisesti. Paista röstiä 2-3 minuuttia molemmin puolin. Nostele kypsät röstit hetkeksi voipaperin päälle valumaan, jos haluat niistä erikoisrapeita.

Panimosta pamahtaa: Grimbergen Dubbel

Belgialaiset oluet ovat todella epäilyttäviä. Etenkin trappistioluet maistuvat siltä, kuin kuormasta naukkaileva panijamunkki olisi käynyt ruiskimassa rakkonsa juuri siihen kohtaan sammiota, mistä pullon sisältö on siivilöity.

Mutta kummallinen on Belgiakin: vauraan pohjoisen Flaamin ja riutuvan eteläisen Vallonian pakkoavioliitto, jossa kumpikin kärsii mutta Euroopan yhteisön paine estää eron. Ehkä trappistimunkitkaan eivät vain pidä toisistaan. Isä Tobiaksen henki haisee, Isä Jacquesin suoli rupsuttaa.

Suurten ennakkoluulojen vallassa tartun Grimbergen Dubbelia kaulasta. Äiti opetti, että kaikkea saa kokeilla paitsi tanhua ja sodomiaa. Etiketti ainakin on lupaava. Lasista saapuu suuhun jäätävä yllätys. Olut on mokkaisen pehmeää ja hyväilee kitalakea varmaotteisesti kuin Rubensin taulusta kirmannut madame kesakkoista tallipoikaa. Tummaa hunajaa, pehmeää humalaa. Jälkimaku on kuin parempaa samettia. Prosentteja on mukavasti, mutta maku ei ole lainkaan terävä, kuten kotimaisissa viritelmissä. Ostin jo lisää yhdenkeskisiin herkutteluhetkiin.

Panimo: Alken-Maes (Belgia)
Tyyppi: ale (luostari)
Vääntöä: 6,5 %
Hinta: 2,88 € / 0,33 l (Alko)
Kolmella sanalla: Belgialaisuuden jaloin muoto

Tuunaa valkkarisi

Kumkvattia pinot grigiossa.

Kaikenmoiset drinkit on keksitty vain siksi, että viina näyttäisi muulta kuin vedeltä ja maistuisi muulta kuin paloöljyltä. Hiton hyvin baarimaunot ovat onnistuneet. Hyvä Bloody Mary on kulinarismia.

Viini on alkoholin jaloin muoto. Se ei tarvitse kuin oikean lämpötilan ja järjellisen lasin. Vai tarvitseeko? Punaviinin tuunauksessa olen vain epäonnistunut, ellei järjettömän naulan otsaluuhun ampuvaa Punkki-drinkkiä lasketa onnistumiseksi. Siitä ehkä lisää myöhemmin, jos vielä uskallan killeridrinkin rakentaa.

Kuivasta valkoviinistä tai kuohuviinistä heruttaa uusia aromeja hedelmillä. Ne eivät ole pelkästään koristeita, vaan kaivavat jalojuomasta kätkettyä luonnetta. Klassinen mansikka uppoaa kuohariin kuin latumiina ketunlenkkiin, persikka chardonnayhin kuin kotilomalla oleva luutnantti ilmavalvontalottaan.

Hienostunein ja näyttävin on kumkvatti, pieni suloisenkirpeä sitrus, joita rouskutellaan menemään kuorineen päivineen. Livautapa muutama siivu kuivaan valkoviiniin. Olet järjetön pro laseja ojennellessasi ja niitä loppuillan täyttäessäsi.

Parsaa à la Möttönen

Keväisin sitä alkaa tehdä aivan sairaasti mieli, eikä silloin auta mikään muu. On pakko saada parsaa.

Keittokirjoissa parsat käsketään keittää, mikä ei ole lainkaan niin helposti kokattu kuin sanottu. Yksittäisen parsan rakenne vaihtelee paksusta ja puisevasta juuresta herkkään nupulliseen latvaan. Saa olla aika fakiiri, että onnistuu kypsentämään parsat keittämällä kauttaaltaan pehmeäksi, etenkin kun samassa nipussa on eripaksuisia yksilöitä. Parsa maistuu myös grillattuna, joskin vaarana on liiallisen käristämisen aiheuttama sitkistyminen. Tätä voi torjua kietomalla parsat Lady Gagan lailla pekoniin, mutta silloin kasvis maistuu liikaa lihalta.

Eräs parsaa jumaloiva paikallinen kulinaristi naputteli eräänä iltana Naamattuun pysäyttävän parsareseptin: paista voissa ja viimeistele. Pakkohan sitä oli kokeilla, kovaksi käristetyn pekonin ohella. Ja nyt ei sitten tule enää parsan keittäminen edes mieleen.

Sikamaisen hyvää parsaa

1 nippu tuoretta parsaa

1 pkt pekonia

voita

sormisuolaa

Laita uuni lämpeämään 225 asteeseen. Leikkaa parsojen juuresta paksuimmat pari senttiä pois. Voi olla, että ne eivät sovi paistinpannullekaan ilman tätä toimenpidettä. Viskaa kuumalle pannulle hyvä kimpale voita. Laske parsat vaahtoutuvaan voihin ja paista niitä hellästi käännellen jokunen minuutti niin, että ruskistuvat. Nostele parsat uunipellille ja ripsottele päälle sormisuolaa herkällä otteella. Kypsennä parsoja uunissa viitisen minuuttia.

Kuivaa paistinpannu talouspaperilla. Kuumenna reilusti ja ruskista pekonisiivuja molemmin puolin muutama minuutti. Nostele pekonit lautasen päälle levitetyn talouspaperin päälle valumaan ja rapeutumaan.

Syö parsat ja pekoni kuumina. Haukkaa vuorotellen mehukasta parsaa ja perään rapeaa pekonia - muuta ei tarvita. Kyydittäjäksi sopii kuiva, sopivan ruohikkoinen valkoviini, kuten chileläinen Leyda Garuma Vineyard Sauvignon Blanc tai sisilialainen Montalto Pinot Grigio.

The Sienikeitto (Creamy w/ Croutons Remix)

"Miss' sie tarviit oikein hyvää sienikeittoo? Täss' siul ois sellasta!".

Tämä keitto kelpaisi suoraan sanoen paremmankin ravintolan listalle ja mikä parasta, sen valmistamisessa ei voi kauheasti epäonnistua: avaruuskäyttöön kehitetty teflon pitää siitä huolen. Tarvitset siis liukaspintaisen wok-pannun tai ison kasarin. Jos ystäväpiiriisi kuuluu sientenvihaaja, saat tällä keitolla hänet parantumaan kiusallisesta vaivastaan.

Keitto pitää tehdä suomalaisista metsäsienistä. Kaupan kasvihuonesmurffeista tulee vain paha mieli.

The Sienikeitto

n. 200-300 g suomalaisia metsäsieniä (suppilovahvero, tatti, kantarelli, lampaankääpä tai näiden sekoitus)

1 l punaista maitoa

3/4 dl vehnäjauhoja

50 g voita

1 pkt Valion Koskenlaskija -sulatejuustoa (sitä mustaa)

1 sipuli

suolaa

mustapippuria

valkopippuria

rakuunaa (tai lipstikkaa, jos onnekkaana omistat)

Valuta sulatettuja tai säilöttyjä sieniä lävikössä kymmenisen minuuttia. Silppua sienet veitsellä pieniksi. Silppua sipuli ja ruskista voissa wokissa. Lisää sienet ja paista kunnes voi on imeytynyt ja pannu alkaa vaikuttaa kuivalta. Kaada seos lautaselle, mutta älkä huuhtele pannua.

Pilko Koskenlaskija arpakuution kokoisiksi paloiksi. Lämmitä maitoa mikrouunissa täydellä teholla 3 minuuttia. Sulata kuumalla pannulla 50 grammaa voita ja lisää vehnäjauhot. Sekoita vispilällä kasaan. Lisää noin 3 dl maitoa ja sekoita reippailla vispauksilla, kunnes massa tasaantuu ja sitkostuu. Lisää toiset 3 dl ja sekoita kastike uudestaan kasaan. Tässä vaiheessa taikinapaakkuja ei pitäisi juuri enää näkyä. Lisää loppu maito ja sekoittele tasaiseksi.

Lisää sieni-sipulisekoitus ja sekoita keitto tasaiseksi. Lisää Koskenlaskija ja sekoittele kunnes juusto on sulautunut keittoon. Lisää noin 2 tl suolaa, pienet rouhaukset musta- ja valkopippuria sekä ruokalusikallinen rakuunaa.

Annostele syvälle lautaselle ja viskaa päälle krutonkeja. Toimii myös uunituoreen patongin tai grissinien kera. Sienikeitto ei ole seuraavana päivänä enää parhaimmillaan, joten kannattaa syödä kaikki heti.

Panimosta pamahtaa: Double Chocolate Stout

"Suklaaolut" kuulostaa säälittävältä yritykseltä juottaa pyhää mallasjuomaa jollekin, joka ei siitä pidä. Useimmat kyseiset liemet tuottavatkin tuplapettymyksen: niitä eivät juo sen enempää suklaan kuin oluenkaan ystävät. Tästä syystä muutamat Suomessa toimivat panimot ovat vetäneet noitakaljansa vähin äänin viemäristä alas. Meidän kaikkien iloksi.

Suklaa on yksi perinteisimmistä tummien oluiden aromeista. Niin perinteinen, että sitä harvoin huudetaan etiketissä julki. Poikkeuksena on brittiläinen Young's, jonka suklaastoutia hankimme tsoukilla jo Turun ylioppilaskylän itsemurhayksiössä 1990-luvun puolivälissä järjestämäämme jätkäporukan oluttestiin. Ja tämä voitti ylivoimaisesti.

Double Chocolate Stout on pehmeää ja miellyttävää kuin.... no, tiedätte varmaan. Useimmille pullo-stouteille tyypillinen kitkeryys on poissa. Suklaan pyöreä aromi vyöryy suuhun heti alussa, mutta katoaa vähän liiankin nopeasti. Alkaa tehdä heti mieli lisää.

Panimo: Young's (Iso-Britannia)
Tyyppi: stout/porter
Vääntöä: 5,2 %
Hinta: 3,78 € / 0,5 l (Alko)
Kolmella sanalla: Portterien pehmeä puuma

Pehmenevä jänis



Voiton puolella. Jänispata matkalla uuniin.

Viime syksynä tuttu insinöörismies rouvineen kutsui Hellasoturin parempine puoliskoineen aikuismaiseen illanviettoon. Illan kulku kehittyi tunnettuun suuntaan: rouvat siirtyivät saunomisen jälkeen yläkerran terassille nauttimaan cocktaileja ja keskustelemaan perhepoliittisista asiakysymyksistä, isännän ja asianosaisen pyöriessä kukkerpallia pihapaljussa tähtitaivaan alla. Aamusella varusterepussani odotti melkoinen yllätys. Ei sukkia, ei pyyhettä, vaan pehmenevä jänis. Valkoisen muovipussin läpi törrötti kaksi talttamaista etuhammasta. Repun pohjalla oli maksanpunaista sakeaa muhjua, eli pupujussin sulamisprosessi oli hyvässä vauhdissa. Alkoi pikainen moottorimarssi huoltokorsuun saalista ihmettelemään.

Isäntä oli aamuyön hämärinä tunteina halunnut antaa minulle rusakon, tähän tulokseen päädyimme kun puhelimitse asettelimme yön palasia paikoilleen. Ammutun, nyljetyn, suolestetun ja kaikinpuolin patavalmiin rusakon. "Mahtavaa!", riemuitsin vaimon irvistellessä. Jänkkä otti arskaa parvekkeella toista vuorokautta, minkä jälkeen se oli kypsennyskunnossa.

Kohta tulee miekasta!

Olen riistan kanssa lähes täysin amatööri. Kokeneempi riistakokki olisi kuulemma irroitellut jussikasta terävällä veitsellä fileet ja muut osaset ja kypsentänyt ne erikseen, mutta päätin pelata varman päälle ja kypsentää jänkkärin keittämällä. Noin puolitoistakiloinen ristihuuli oli sen verran iso jässikkä, että ei sopinut edes kyykyssä suurimpaan kattilaani. Terottelin kokkiveitseni ja taaksepoistutin tiedonjanoiset perilliset keittiöstä. Jänö kyljelleen leikkuulaudalle, aasialainen kokkiveitsi satulalle, tukeva kahden käden ote ja voimakas rusautus täydellä hartiapainolla alaspäin. Jusuli rutsahti kahtia.

Pupu paljussa.

Asettelin ruhonpuolikkaat isoon kattilaan ja laskin päälle vettä niin paljon kuin mahtui. Keittelin pupsaa hiljaisella liekillä kolmisen tuntia. Raajojen tyngät pilkistelivät kattilasta kuin kansainvälisiä sormimerkkejä näyttäen. Annoin kypsän pupusen jäähtyä haaleaksi ja irrotin terävällä veitsellä ja sormilla kaikki lihanpalat jotka suinkin irtosivat. Näin minulla oli vajaa kilo kypsää jusulia riistapadan ajoaineeksi. Enää piti keksiä resepti.


Yllättävä rusakkopata

800-1000 g kypsää jänöstä (ks. ylh)
180 g pekonia
1 iso sipuli
1 keskikokoinen palsternakka
n. 150 g pieniä tuoreita herkkusieniä
1 ruukku tuoretta salviaa
3 liivatelehtiä
suolaa
15 mustapippuria

(reiluhko kannellinen uuninkestävä pata)

Lämmitä uuni 250 asteeseen. Asettele pupsanlihat pataan. Pilko pekonisiivut kolmeen osaan ja peittele vemmelsäären lihat niillä. Kuori sipuli ja halkaise neljään osaan. Kuori palsternakka ja pilko paksuiksi suikaleiksi. Puolita herkkusienet. Lisää kaikki päälle ja kaada pataan keitettyä vettä niin että koko hoito peittyy reilusti. Lisää liivatelehdet, mustapippurit ja kunnolla suolaa. Nypi päälle salvianlehdet.

Laita pata uuniin keskitasolle ja odottele niin kauan että pata kiehuu kunnolla. Vähennä lämpöä noin 125 asteeseen ja laita kansi padan päälle. Anna herkun muhia noin 2,5 tuntia. Nauti pottumuusin ja oluen kera. Pureskele varovasti, silti hauliosuma hammaskruunuun tekee eetvarttia sillä kurjemmalla tavalla.

Jääkärin leipäruudut

Poljin päivänä muutamana Helkama Jääkärillä töistä kotiin elektrobossaa kuunnellen. Siinä tuulta päin sotkiessa päähäni pälkähti, että pizzataikinasta voisi olla muuhunkin kuin iänikuisen tomaatin ja tonnikalan kenttäpatjaksi.

Kaikki pizzaa tehneet tietävät, että ravintolamaiseen lopputulokseen tarvitaan jokin infernaalisen kallis uuni mihin kenelläkään ei ole varaa. Monenmoisia taikinapanoksia kokeiltuani olen päätynyt Myllyn Paras Pizzajauhohin. Kuten nekuimmat kyökkisissit ovat jo huomanneet, tämä ei ole maksettu tai maksamatonkaan mainos. Eri valmistajien tuotteissa vain on järkyttävän suuret erot, siksi niiden nimet on syytä mainita. Kyseisessä jauhossa on salaisessa sekoitussuhteessa useita eri jauholajikkeita, jolloin lopputuloskin on erilainen kuin perus-Sunnuntailla. Kokeile, jos et usko. Ja jos tiedät paremman jauhon, älä epäröi viestiä.

Jääkärin leipäruudut

5 dl Myllyn Paras Pizzajauhoja
1 pss kuivahiivaa
2 dl vettä
oliiviöljyä
sormisuolaa

Sekoita 2 dl kädenlämpöistä vettä kulhossa kuivahiivan kanssa. Lisää jauhot ja pari roiskausta oliiviöljyä. Vaivaa taikina tasaiseksi ja kimmoisaksi metallisessa tai muussa lämpöä hyvin johtavassa kulhossa. Peitä kulhon suu ilmatiiviisti talouskelmulla ja laita kulho tiskialtaaseen. Tulppa pohjaan ja kuumaa vettä altaaseen sen verran että kulho juuri ja juuri kelluu. Pääasia on, että kelmu pysyy tiiviisti päällä. Anna turvota noin 45 minuuttia.

Vaivaa reilusti jauhotetulla kädellä taikinasta ilmakuplat pois. Painele taikina uunipellin kokoiselle leivinpaperille niin litteäksi kuin saat. Tartu kaulimeen ja lanaa taikina joka suuntaan tasaisen ohueksi niin, että se peittää koko leivinpaperin. Vedä leivinpaperi kulmista matalareunaiselle uunipellille ja leikkaa pizzaleikkurilla tai taikinapyörällä reunat pois pohjaa myöten, jolloin sinulle jää tismalleen uunipellin pohjan kokoinen neliömäinen taikina. Hinaa leivinpaperi pöydälle ja vetele se pizzaleikkurilla noin voileipäkeksin kokoisiksi neliöiksi (kyllä, ensin vetoja pitkittäin ja sitten poikittain).

Siirrä leivinpaperi takaisin uunipellille. Ripsottele ruutujen päälle sormilla kylmää vettä ainakin neljä kertaa.Visko päälle sormisuolaa makusi mukaan. Paista uunin keskitasolla 175 asteessa noin vartti, tai kunnes ruudut alkavat olla vaaleanruskeat. Ne eivät missään tapauksessa saa tummua liikaa.

Anna kypsien ruutujen jäähtyä pellillä hetki ja erottele ne pizzaleikkurilla. Aateloi voilla, sulatejuustolla tai dippaile. Jäähtyessään ruudut kovettuvat, jolloin sinulla on premium-voileipäkeksejä joita muut kateellisina kuolaavat.

Panimosta pamahtaa: Kievari Portteri

Laitilan Wirvoitusjuomatehdas nauratti internetiä 2000-luvun alkupuolella, kun tehtaalle haettiin elintarvikealan insinööriä vastaamaan oluen valmistuksesta. Työministeriön sivuilla ollut ilmoitus alkoi sanoilla: "Päätyönäsi on Kukon paneminen.". Mitä sitä kiertelemään kun kyse on panemisesta!

Sittemmin tämä maanmainio panimo on alkanut panna korkeatasoisia premium-oluita (vaikka ei bulkki-Kukkokaan hullumpaa ole). Kievarin perheeseen tutustuin muutama vuosi sitten Uuden Apteekin tiskillä Turussa, jossa kollega usutti tilaamaan Kievari Humalaisen kolmannen osapuolen laskuun. Se oli menoa. Kerrankin suomalaista vaaleaa olutta, jossa on kunnolla humalaa!

Kievari Portterin ostin silti pelonsekaisessa tunnetilassa. Portteri on engelsmannien taidonnäyte, eikä sitä ole osattu meillä panna. Perinteinen Koffin Portteri menettelee, vaikka on liian siirappinen ja karamellimainen. Kunnon portteri on vahvaa, humalaista ja kuivaa!

Kievari Portteri antaa kunnolla vastapalloon. Vaahto on rumaa, likaisenruskeaa ja isokuplaista, vähän kuin joku olisi rojahtanut kylpyyn suoraan kertausharjoituksista. Mutta maku antaa kaikkensa, eikä se ole vähän. Kuiva paahteisuus miellyttää kitalakea, humalan katkeruuden tuntee. Maku on ryhdikkään kuiva, eikä lainkaan mallasleipäisen makea, saati imelä. Tätä portteria siemailee mielellään.

Panimo: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas (Suomi)
Tyyppi: stout/porter
Vääntöä: 6,5 %
Hinta: 3,48 € / 0,5 l (Alko)
Kolmella sanalla: Ei uskoisi suomalaiseksi

Satumainen sattumapiiras

"Jos ette enää muuta keksi, niin ampukaa niitä panssarivaunuja vaikka rynkkärillä. Niistä voi tuurilla hajota jotain elektroniikkaa". Tällaisen vinkin antoi RUK:n panssaritorjuntakomppanian yliluutnantti maastoharjoituksessa Haminassa kesällä 1995. Oli se luojan lykky, että ei tullut sotaa.

Keittiösotiin opetus kyllä pätee. Jos eteen tulee täysin toivoton tilanne, kannattaa sulkea silmät ja sotkea sokkona. Parhaimmillaan tuloksena on jotakin, mistä tulee uusi bravuurisi. Oheinen piiras on tästä hyvä esimerkki. Piti saada nopeasti iltapalaa eilisen tähteistä (lohi) ja parista julmetussa kiireessä ensimmäisenä kouraan osuneesta ruokakermapurkista. Lopputuloksena on todella miellyttävä maku, jossa sipulin kirpeys yhdistyy Auran pehmeyteen tavalla, jonka jäljittely tuoreella sipulilla ja homejuustoklöntillä olisi satumaista sattumaa.

Piiraiden salaisuus on hyvässä pohjatyössä, sillä mikään ei pilaa piirasta niin kuin ällövetelä pullapohja. Munamaitosotkujen sijaan kannattaa turvautua muniin ja ruokakermaan tai pieneen loraukseen aitoa kermaa. Piiraan ei tarvitse muistuttaa uuniin sukeltaessaan uppoamisensa partaalla olevaa Atlantista. Täytteet saavat pullistella kermaisen pinnan alla hillityn vuoriston lailla. Ota myös todesta Hellasoturin piiraspohjan valmistusniksit. Okei, kuulostaahan se typerältä jäädyttää raaka taikina pakastimessa, mutta valmis piiras kiittää ja piirasvieras kumartaa. 

Sipulivarkaan lohipiiras

pohja:

100 g voita

3 dl vehnäjauhoja

1/2 dl vettä

suolaa

täyte:

n. 150 g lämminsavustettua lohta

1 prk ananasmurskaa

2,5 dl Valion Aura-ruokakermaa

2,5 dl Valion Kolme sipulia -ruokakermaa

2 munaa

mustapippuria

suolaa

Sulata voi isossa muovikulhossa mikroaaltouunissa. Minuutti täydellä teholla voi olla liikaa. Lisää vehnäjauhot, vesi ja ripaus suolaa. Vaivaa taikina käsin kimmoisaksi palleroksi. Jos se tahmaa sormiin, lisää hiukan jauhoja. Painele taikina kädelläsi tasaiseksi pyöreään normaalikokoiseen piirasvuokaan. Älä jätä reunuksia. Pistele pohjaan haarukalla noin 15 reikää ja työnnä vuoka pakastimeen. Anna sen kylmetä puoli tuntia.

Lämmitä uuni 250 asteeseen. Paista kylmennyttä pohjaa vuoassa uunin keskitasolla noin 15 minuuttia. Valuta ananasmurskaa lävikössä noin viisi minuuttia. Sekoita kulhossa ruokakermat, kananmunat, suola ja myllystä kuusi kierrosta mustapippuria. Hienonna lohi haarukalla painelemalla ja nypi ruodot pois. Levitä piiraan pohjalle lohi ja ananasmurska. Kaada ruokakermaseos päälle tasaisesti. Jos seos ei peitä koko piirasta, avita aukkokohtia lusikalla.

Paista piirasta 250 asteessa noin 20 minuuttia. Ota pois ja vie jäähtymään muutamaksi tunniksi esimerkiksi ulkoilmaan parvekkeelle tai terassille. Jos sattuu olemaan helle, anna piiraan jäähtyä huoneenlämmössä ja laita lopuksi jääkaappiin. Piiras on herkullisimmillaan kylmänviileänä.

Grissinit (siis mitkä!?)

Oletko koskaan miettinyt, mitä Don Papa törkkii punaviinilasiinsa kattoterassilla Salernon mustassa yössä?

Ei se mitään.

Italialaiset ovat hellan ääressä neroja (mutta sodat ovat toinen juttu). Italialaisen ruoan ainekset ovat lakoniset, valmistaminen vaatii parit-kolmet kommervenkit. Grissinit ovat hyvä esimerkki. Puuduttavan yksinkertaisista aineksista syntyy mehevänkuohkeita herkkuja, jollaisia ei saa edes ravintolasta. Syynä on se, että grissinit elävät vain hetken, ne on syötävä heti. Kotirintamallani näitä sanotaan "leipätikuiksi". En useinkaan edes ehdi sanoa leipätikku, kun pelti jo ammottaa tyhjyyttään. Näin kävi tätä kirjoitusta funteeratessakin.

Grissinit ovat helppo, nopea ja takuuvarma ratkaisu illanistuijaisiin, lasten kekkereihin tai hätätilanteeseen, jossa jääkaapissa on puoli kiloa tsatsikia vailla päämäärää. Grissinit voi mainiosti myös popsia sellaisenaan, kovien juustojen kanssa tai dippailla mihin hyvänsä.


Kunnolliset grissinit

4,5 dl vehnäjauhoja
1 pss kuivahiivaa
2 dl vettä
1 rkl sokeria
1 tl suolaa
kylmäpuristettua oliiviöljyä
sormisuolaa

Mittaa jauhot kulhoon, jonka halkaisija on sellainen että talouskelmu yltää leveydeltään reunasta reunaan. Lisää kuivahiiva, sokeri ja suola. Sekoita. Lisää 2 dl ruumiinlämpöistä vettä (sillä jos vesi on liian kuumaa, ei hiiva toimi ja homma on förbi) ja kolme reiluhkoa lorausta oliiviöljyä. Sekoita kiivaasti puulastalla. Kun taikina alkaa muotoutua, vaivaa se käsin kimmoisaksi ja pehmeäksi. Levitä kulhon päälle talouskelmua ilmatiiviisti. Laita kulho tiskialtaaseen, tulppa kiinni ja laske altaaseen niin kuumaa vettä kuin hanasta tulee. Vettä on riittävästi kun kulho irtoaa pohjasta ja kelluu. Anna taikinan kohota noin tunti.

Heitä kohonneen taikinan päälle kourallinen vehnäjauhoja ja puristele taikinasta ilmakuplat pois. Kun pikku poksahtelua ei enää kuulu, olet onnistunut. Muovaa taikinasta yksi pitkulainen ja tasapäinen pötkylä ja jaa se kolmeen osaan. Ota yksi taikinapallo, muovaa siitä noin 25-senttinen pötkö ja jaa se viiteen suunnilleen yhtä suureen osaan (kuten kuvassa). Ota yksi pikkupalanen kevyesti jauhotettujen kämmentesi väliin ja hiero se nopeilla liikkeillä pitkulaiseksi. Muutaman vedon jälkeen taikinan alaosa valahtaa killumaan alas, jolloin käännät sen ympäri ja toistat liikkeen. Pidä taikinan pää aina näkyvissä kämmentesi reunan yläpuolella. Jos taikina alkaa tahmata käsiin, jauhota kevyesti ja jatka. Jos joistain grissineistä tulee pitkiä ja paksuja ja joistain lyhyitä ja paksuja, älä välitä siitä. Sellaisia ihmisetkin ovat.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Asettele grissinit uunipellille leivinpaperin päälle kylki kylkeen. Ripsottele grissinien päälle kylmää vettä siten, että laitat kätesi vesihanan alle ja roiskuttelet sormillasi ympäriämpäri. Tee tämä neljästi ja aloita joka kerta pellin eri kulmasta. Ripsauta grissinien päälle lopuksi noin neljä hyppysellistä sormisuolaa. Paista grissinit uunissa vähän keskitason yläpuolella 15 minuuttia ja lopuksi 5 minuuttia grillivastuksella. Jos sellaista ei ole, unohda (grillivastuksella tulee vain vähän kauniimpi väri).

Erottele kypsät grissinit nuolimella tai veitsellä ja anna jäähtyä pellillä muutama minuutti. Syö. Jos grissinejä jää yli, sulje ne ilmatiiviiseen muovipussiin. Muutoin sinulla on aamulla juuri sellaisia puisevan kovia grissinejä, joita kaupassa myydään dippiherkkuina.