Kermape*se keskiajalta

Jos joku nimi kuvaa ruokaa mahdollisimman epäonnistuneesti, niin "köyhät ritarit". Kuka lienee niin tympeän nimen keksinytkään? Keskiaikaisiksi ammateiksi muutettuna kyseessä olisi ennemminkin herkkusuinen markiisi. Aikansa kermape*se.

Tämän makoisan retroruoan suosio lienee painunut unholaan siksi, että kukaan ei syö enää nykyään säännöllisesti ranskanleipää (paitsi ne kaverit, joilla ei ole paistinpannua). Aivan tuoreesta leivästä näitä ei kannata tehdä, sillä paistamisesta tulee hankalaa. Kaupassa kannattaa ensiksi katsastaa eilisten laari. Jos sieltä löytyy napakan kovaksi tekeytynyt yksilö, ei parempaa voi löytää. Ja alennuksessakin se on.


Köyhät ritarit
(10 kpl)

1 ranskanleipä (ei ihan tuore)
3 munaa
6 dl kevytmaitoa
1 tl sokeria
1/2 tl suolaa
2 dl kuohukermaa
hilloa
rasvaa (paistamiseen) 

Leikkaa ranskanleivästä päät pois. Viipaloi kymmeneen viipaleeseen. Sekoita kulhossa munat, maito, sokeri ja suola. Kuumenna paistinpannu aika kuumaksi. Veistä siihen reilu kimpale voita ja kasta leipäviipale munamaidossa nopeasti molemmin puolin. Pihdit ovat tähän hyvä työkalu.

Paista köyhiä ritareita toiselta puolelta kolmisen minuuttia tai kunnes reunat ovat rapeutuneet. Käännä ja paista rapeaksi toiseltakin puolelta. Pannulle sopinee 3-4 viipaletta kerrallaan.

Syö köyhät ritarit lämpiminä löysäksi vatkatun kermavaahdon ja hillon kera. Kuvassa on päädytty köyhänmiehenlakkahilloon, joka on tehty karviaisista ja porkkanasta.

HUOM! Köyhikset maistuvat erinomaisesti myös suolaisina versioina. Päälle sopivat hyvin esimerkiksi edam tai sulatejuusto, salaatti ja maksamakkara.

Panimosta pamahtaa: Perlenbacher Pilsener

Siitä on kymmenisen vuotta, kun Lidl (eli Natsisiwa, eli Liiteri, eli SS-market) teki Saksasta maihinnousun Suomeen. Salamyhkäisen kaupan pihassa ei saanut kuvata, eikä yritys antanut julkisuuteen mitään lausuntoja.

Mutta halpaa siellä oli, ja ensi alkuun asiakkaiksi houkuteltiin sairaan halvan bischofshofenin ystävät. Joltain kotimaiselta petturipanimolta oli ostettu erä peruslageria, jota myytiin Leijona-nimisenä noin 80 sentillä pullo. Pian myytiin myös ketjun omia oluita, jotka maistuivat lähinnä saksalaiselta rynnäkkötykiltä: metalliselta ja vierasmaalaiselta. Panin Lidlin oluet pannaan pitkäksi aikaa.

Jokunen aika sitten myymälässä sattui silmääni tyylikäs vihreä pitkäkaula Perlenbacher Pilsener. Tämä Heinekenin pulleampi maalaisserkku oli hinnoiteltu nerokkaasti: ei halvinta kuraa, mutta reippaasti trendioluita edullisempi.

Tuoksu on vähäpätöinen ja neutraali. Ensipuraisu on ehkä hieman vetinen, mutta mukavan humalainen. Suutuntuma on vaahtoisa kuin syksyinen Itämeri.

Sitten tapahtuu jotakin yllättävää. Varsinainen oluen maku jää aistimatta, kun aromit ampaisevat Blitzkriegin lailla suun halki kitalakeen. Olut tulee ja menee, mutta ei kovasti ole. Jälkimaku sentään on miellyttävän katkera.

Hintaisekseen Perlenbacher on varsin kelpo pilsener. Sitä voi nautiskella aivan hyvin meksikolaiseenkin tapaan sitruuna suussa. Siis pullon suussa.

Panimo: ?
Tyyppi: pilsener
Vääntöä:  4,7 %
Hinta: 1,67  € / 0,33 l 
Kolmella sanalla: Yllättävän raikkaasti rapsakka.